Terveiset sorsalautalta

Minna Keinänen - 31.08.2011 23:37

,

Vielä haluaisin jakaa muutamia kertomuksia kotirantamme elämästä, jota kesän mittaan tarkkailin innokkaasti.

Isäni laittoi rantaan kesän alussa sorsalautan ja lautalle jyviä, jotta sorsat kasvaisivat pulleiksi ja herkullisiksi syksyn metsästyskautta varten. Sorsalautalla elämä kävi kesän mittaan hyvinkin vilkkaana. Monesti seurasin sorsapoikueiden päivällisretkeä lautalle - valitettavan usein vain sorsaemo oli liian valpas ja johdatti lapsensa turvaan, ennen kuin pääsin niin lähelle, että olisin voinut ottaa kuvia. Sain usein todistaa myös lajien välisiä yhteenottoja. Lokit olivat usein sitä mieltä, että järvi on heidän, eikä muilla linnuilla ole siellä mitään sananvaltaa.

Niin, lautalla kävivät muutkin kuin sorsat. Myös telkät löysivät seisovan pöydän, ja valitettavasti myös ei-toivotut olennot, kuten ne ilkeät lokit, ja kaikkein koomisin kaikista: piisami.

Piisameja on asunut rantatörmässämme ennenkin. Tämän yksilön olemme nimenneet Filosofiksi, Muumien innoittamana. Filosofi ruokaili usein jyvälautalla, ja kuten sorsien oli tarkoitus tehdä, se lihoi suunnattoman kokoiseksi. Se oli niin pullea, että olisi kokonsa puolesta käynyt kissasta. Liikalihavia eläimiä näkee luonnossa harvoin, mutta Filosofi oli epäilemättä sellainen.

Järvellämme näkyi muitakin kauniita ilmestyksiä (tosin läski piisami ei ehkä ole kovin kaunis näky seuraavaan verrattuna). Keskikesän tienoilla, eräänä aurinkoisena päivänä järvelle lensi viisi tavattoman kaunista laulujoutsenta. Edes joutsenen lento pihan yli on yleensä hienoa ja harvinaista, ja kun niitä uiskenteli viisin kappalein lähes meidän rannassamme, oli kyseessä ihme. Ette arvaakaan, kuinka paljon vihaan itseäni, kun en tuolloin ottanut niistä kuvia! Olin tilannut uuden järjestelmäkameran, jonka oli määrä tulla postissa seuraavana päivänä. Ajattelin, että kun kerta huomenna saan uuden kameran, niin en minä nyt vaivaudu ottamaan huonolla digikamerallani kuvia. Joutsenet jäivät yöksi ja vielä aamulla ne uivat kauniissa muodostelmissa rannalla, aivan kiusallaan, mutta kun kamera oli saapunut, joutsenet olivat lähteneet laulunsa saattelemana.

Niin jäi se vuoden luontokuva ottamatta. Olin visioinut mielessäni, kuinka ottaisin ainutlaatuisen kuvan siitä, kun sorsalautalle on kokoontunut ruokailemaan koko eläinkunnan kirjo: sorsia, telkkiä, lokkeja, Filosofi, joutsenia, ja mahdollisesti vielä hirvikin. Se kuva jäi haaveeksi (vaan ei sillä, etteikö se edelleen olisi mahdollinen! Tottahan tuota nyt tapahtuu harva se päivä luonnossa.)

Nyt on syksy täällä (viimeinkin myönnän sen) ja sorsanmetsästys on alkanut. Huomauttaisin tähän väliin, että rantakaislikossamme asustaneet sorsat eivät suinkaan olleet mitään pullasorsia. Me emme itse ruokkineet niitä emmekä totuttaneet niitä ihmisiin. Ne eivät ehkä lentäneet pakoon, kun kävimme uimassa, mutta pyrähtivät heti pois, jos lähestyimme niitä yhtään liian lähelle. Varsinkin minun kameraani ne osasivat varoa yliluonnollisen taitavasti! Ne olivat edelleen villejä, eivät ne suoraan kävelisi sorsapataan mausteet kainalossaan.

Minä olen muuttanut kaupunkiin ja sorsalautan elämän seuraaminen on siis jäänyt taakseni. En ole kuullut vähään aikaan kuulumisia sieltä; en tiedä sitäkään, moniko lintunaapureistamme on päätynyt paistiksi. Ehkä ei kovinkaan moni, sillä minä uskon, että ruokittuaan ja seurattuaan sorsia minuakin enemmän koko kesän isäni on kehittänyt niihin tunnesiteen, ja sen sijaan että vain menisi laiturille odottamaan niitä saapuvaksi, hän lähtee veneellä jonnekin kauemmas sorsametsälle. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, koska mitä enemmän rannassa on elämää, sitä hienompaa sitä on seurata. Tai olisi, jos se eräs elämänmuoto ei olisi monesti tehnyt siitä niin rasittavaa: kun oli löytänyt puskoista hyvät asemat tarkkailla sorsapoikasten iltapalaa, löysivät hyttyset oman iltapalansa, eikä niitä pidätellyt mikään. Ole siinä sitten hiljaa ja paikallaan, kun tuhatpäinen verenimijöiden lauma on kimpussa joka suunnasta.

Tänä kesänä opin arvostamaan luonnon tarkkailua enemmän, vaikken aivan ollutkaan valmis naamioitumaan lehtiin ja multaan ja makaamaan rannassa auringon saratuksesa iltamyöhään nähdäkseni jokaisen linnun jokaisen päivätoimen. Kesäni meni muutenkin enemmän luonnon parissa kuin tapahtumia kierrellen. Eikä se ollut huono kesä lainkaan, vaikka töitä en saanutkaan ja omatunto välillä syytteli laiskuudesta. Minusta kuitenkin maaseudulla kannattaa ottaa kaikki irti siitä, mikä juuri siellä on ominaista: luonnon läheisyys. Olen täällä kaupungissakin nähnyt parvekkeeltani oravan ja cityrusakon, mutta ne ovat aivan eri asia. Talven myötä järvi jälleen autioituu, ainakin hieman, mutta toivottavasti taas ensi kesänä saan nähdä tuttujen, aikuisiksi kasvaneiden sorsalasten hoivaavan omaa poikuettaan. Ehkä Filosofikin on saanut liikakilot karistettua.

Hyvää syksyä kaikille!